Mielen ruokaa

Tympeiden ihmisten ankea elämä

2009-04-21T12:43:00.000-07:00

Irma
Tuula-Liina Varis
WSOY 2008
**

Tämä sattui käteeni Pitäjänmäen kirjastosta, kun sattui olemaan siellä bestseller-hyllyssä.

Pudotus Siri Hustvedtin jälkeen oli kyllä järisyttävä. Romaanissa käytiin läpi Irman elämä, lähinnä "rakkauselämä". Olen nyt viime aikoina lukenut useamman kotimaisen kirjan, joiden aiheena on takakansitekstin mukaan ollut "rakkaus". Minun on sanottava, etten tunnista tätä "rakkautta" siksi, mitä itse sanalla käsitän. Olen nyt lukenut niin monta tämän teeman kirjaa, että uskallan jo tehdä yhteenvedon: tuntuu, että suomalaisten kirjailijoiden maailmassa se, mitä tarkoitetaan "rakkaudella" on joku seksin jälkeinen tai siihen muuten liittyvä tunnetila. Minusta se on kauhean alkeellista ja surullista. Keskinäisestä lämmöstä, kiintymyksestä, kunnioituksesta, syvästä vuorovaikutuksesta, vastuusta ja huolenpidosta ei tämän termin yhteydessä ole puhetta. Ainut kotimainen kirjailija, jossa on esiintynyt minulle tuttu rakkauden käsite, on Lars Sund. Hänkin suomenruotsalainen. Tai nykyisin jopa ruotsinsuomenruotsalainen.

Onko tämä vain kirjailijoiden ongelma? En usko. Pelkään pahoin, että se kertoo jotain kulttuurista, jossa elämme. Tympeää. Vai onko niin, että jos suomenkielinen kirjailija kirjoittaisi jostain oikeasti hyvästä ja kauniista, häntä ei otettaisi todesta?

Jos joku osaa ehdottaa syvällisiä, kauniita, tietysti traagisiakin suomalaisia kuvauksia rakkaudesta, niin ehdottakaa! En tietenkään kaipaa mitään Hertta-sarjaa, vaan oikeaa kirjallisuutta.

Ehkä luen tästä lähtien vain kotimaisia dekkareita, jotka eivät yritäkään kuvata mitään, mitä kutsuttaisiin "rakkaudeksi". Rakkaudesta luen mieluummin muiden kulttuurien edustajien kirjoja.

Kaksi tähteä annan Irmasta siksi, että olihan se hyvin kirjoitettu. Vatsanpohjaa kouraisi kuvaus hirveistä kuukautisista jne.

Sivistyneiden ihmisten tragedia

2009-04-14T11:27:00.000-07:00

What I Loved
Siri Hustvedt

*****

Olipa hieno kirja! Avasi näköaloja moneen suuntaan. Ensinnäkin oli New York, joka on vanha kotikaupunkini, mutta josta en todellisuudessa tiedä paljoakaan, koska vietin siellä kolmisen vuotta lähinnä joko YK:n kellarissa tai uupuneena pikkulapsen äitinä kotona. Tässä kirjassa avataan newyorkilaisen taidemaailman kiemuroita, ja nykytaiteen katsomistapaa tavalla, joka on minullekin kuvataiteesta aika vähän tietävälle ymmärrettävää. Todella hienoa!

Toinen teema on psykopatia ja se, miten sen kanssa perheessä eletään. Tässä asetelma on se, että psykopaatti on perheen lapsi. Lapsen varttumista, valheiden, varastelun ja hyväksikäytön muuttumista yhä räikeämmäksi seurataan, ja se on tuskallista. Luonnehäiriöisestä puolisosta sentään voi ottaa avioeron, mutta entä lapsesta? Missä vaiheessa on annettava periksi ja myönnettävä, että oman turvallisuuden vuoksi nuori on jätettävä oman onnensa nojaan? Millaisen syyllisyyden kanssa joutuvat elämään sellaisen sukupolven vanhemmat, jotka ymmärtävät vanhemman vastuun lapsen kasvamisessa terveeseen aikuisuuteen?

Kolmas teema on rakkaus. What I loved kertoo rakkaudesta, erilaisista rakkauksista. Rakkaus puolisoon, ystävään, lapseen. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu - rakkaudet alkavat, ne kukoistavat ja ne menetetään. Tarinan minä-henkilö on mies. Lopussa hän menettää kaksi naista - ensin oman vaimonsa ja sitten pitkän ajan jälkeen ystävänsä, jonka kanssa oli elänyt hyvin läheisessä suhteessa. Näitä kahta rakkauden katoamista, siis naisten ratkaisuja, en ihan ymmärtänyt. Helpommin ymmärrettävä oli vaimon katoaminen. Hän ei kestänyt enää elää kodissa ja avioliitossa, jossa kaikki muistutti kuolleesta lapsesta. Sen jotenkin voin tajuta, mutta on niin kauhean surullista, että jos ensin menettää lapsen kuoleman kautta, sitten pitää vielä ehdoin tahdoin luopua ihmisestä, jota rakastaa ja joka rakastaa. Avioliitto ei toden totta ollut huono, mies rakastava, hellä ja asioita aidosti jakava. Eikö olisi riittänyt, että he olisivat vaikka muuttaneet toiseen asuntoon? Toinen menetys oli vielä käsittämättömämpi - miksi ihmeessä Violet pakeni miestä, johon oli niin syvästi kiintynyt ja joka oli kiintynyt häneen? OIkein loukkaannuin päähenkilön puolesta, kun Violet sitten kirjoitti kirjeessä Pariisista, että tapailee siellä jotain miestä hotellissa. Eihän se voi olla samanarvoista eikä lähellekään. Oikea, välittävä, jakava rakkaus samalla aaltopituudella olevien ihmisten välillä on maailmassa niin harvinaista, että jos sellainen kohdalle sattuu, miten ihmeessä siitä kukaan vapaaehtoisesti luopuu?

Kirjan tarina oli kaikella tavalla tosi traaginen, mutta minua ilahdutti kauheasti, että vaikka kyse oli taiteilijoista, he käyttäytyivät, puhuivat ja elivät niin kauniisti ja viisaasti. Tarkoitan, että Suomessa saman alan ihmisistä olisi luultavasti kirjoitettu viinanhuuruinen rentturomaani. En tajua, miten renttuus edistää taidetta tai miten tietoiset ihmiset, ihmiset, joilla on kyky ja mahdollisuudet valita elämäntapansa, voivat ja viitsivät käyttäytyä ja puhua tympeästi.

Ihan oli kuin olisin saanut märästä rätistä naamalle, kun vaihdoin samana iltana seuraavaan kirjaan, Tuula-Liina Variksen Irmaan. Romaani alkaa kulttuuridelegaation reissulla ja heti alkajaisiksi ihmiset vain hattuilevat ja valittavat toisilleen. Tervetuloa mielen loskaan ja räntäsateeseen!

Mikä on ongelma ja mikä ei?

2009-03-30T12:20:00.000-07:00

En voi mitään kaulalleni
Nora Ephron
Otava 2007
***

Sain tämän synttärilahjaksi, kiitos kaima! Kiinnostuin kirjasta oitis, kun muistin, että Yle Radio 1:n kolumnisti Jertta Blomstedtkin puhui tästä joskus. Hänen radiokolumneissaan yleensä on paljon asiaa.

Nora Ephron on vähän päälle kuusikymppinen kirjailija New Yorkissa. Tässä kirjassa hän pohtii omaa naisenelämäänsä. Kirjan alkupuoli jotenkin tyrmistytti, koska hänen keskeisiä ongelmiaan näyttivät kaulan lisäksi olevan kynnet, tukanpesu (ei osaa pestä tukkaansa itse), erilaisten plastiikkakirurgisten nesteiden ruiskuttaminen kasvoihin yms. asiat, jotka tuntuvat minun todellisuudessani aivan marginaalisilta asioilta. Suorastaan ihmetytti, mitä ja ketä varten näinkin fiksu ja menestynyt nainen hermoili ulkonäöstään niin paljon? Vai ehkä minäkin 20 vuoden päästä ehdin murehtia kaulaani? Jos, niin sitten kai minulla menee todella hyvin.

Loppua kohden lukukokemus parani, kun kysymyksetkin alkoivat tuntua tutummilta: lastenkasvatus, kirjahurmio, tarinoita toimittajan ja kirjoittajan elämästä sekä viimeisen pakinan iso K. Nautin myös newyorkilaisen elämän kuvauksista. Vaikken haluaisi siellä koko elämääni elääkään, tunnistan asioita, joista nautin.

Ihan täysiä pisteitä en voi antaa käännöksestä. Siellä on ilmeisiä virheitäkin. Turtleneck ei ole kilpikonnakaulus vaan poolokaulus.

Elämää ulkoavaruudessa, lainahöyhenissä

2009-03-12T13:03:00.000-07:00

Puhtaalta pöydältä
Regina Rask
Otava 2006
***

Tämä kirja kertoo minulle tutusta maailmasta, jos kohta itse olinkin diplomaattipestillä multilateeraaliedustustossa New Yorkissa, en ollut yksin ja muutkin tällaiset ulkoiset seikat olivat toisenlaiset. Mutta se, miten Rask kuvaa UM:n työkulttuuria ja sisäistä ilmapiiriä on ihan yksi yhteen sen kanssa mitä olen kokenut. Outoa hommaa. On se onni, että sain lähdettyä ajoissa. On nimensä vieraskieliseksi ja siten hienommaksi vääntäänyt suurlähettiläs, patalaiskoja sihteereitä, elämänsä tyhjäksi kokeva puoliso, täysin ulkopuolisia paikalta palkattuja sekä se kuningassääntö, että vaikka tehtävät ja niitä hoitavat ihmiset vaihtuvat tiuhaan, kukaan ei opasta seuraajaansa, siitä romaanin nimikin. Hyvä että kirjoituspöydäön laatikosta löytää lyijykynän.

Hilpeää ja tarkkanäköistä luettavaa, vaikka ei mitään korkealentoista eikä syvälle luotaavaa romaanitaidetta. Minua vieraannutti päähenkilön maailmasta hänen keveät, sitoutumattomat seksisuhteensa. Sellaisia kirjoittaja kirjoittaa, koska sellaisessa maailmassa ihmiset elävät ja haluavat siitä myös lukea. Minä tulen näiden tarinoiden lukemisesta aina pelkästään surulliseksi. Maailmassa on niin paljon yksinäisyyttä, kun ihmiset eivät ota itseään ja toisiaan tosissaan.

Tosissaan ottamisen häivähdys tulee lopussa, kun päähenkilön kotipuolessa Suomessa tapahtuu dramaattinen onnettomuus, joka panee maailman palikat kerralla tärkeysjärjestykseen.

Luettaisin tämän jokaisella, joka harkitsee uraa ulkoministeriössä samoin kuin jokaisella, joka harkitsee elämää diplomaatin puolisona.

Lapsellista menoa Espoossa

2009-03-05T11:21:00.000-08:00

Haarautuvan rakkauden talo
Petri Karra
Gummerus 2008
*1/2

Kamalaa. Nyt riittää näiden kotimaisten avioerokirjojen lukeminen. Tätäkin jossain mainostettiin "realistisena", mutta en tunne tällaista todellisuutta. Enkä puhu nyt siitä, että teoksen perusmuoto on farssi. Harva kai kuitenkaan palkkaa prostituoitua näyttelemään uutta tyttöystävää pian entiselle vaimolle.

Kirjan nimi on jo harhaanjohtava. Tässä ei nähdäkseni minkään henkilöiden välillä ole eikä ole ollutkaan sellaista asiaa, jota minä kutsuisin rakkaudeksi. On vain hyvin lapsellisia ihmisiä, joiden henkinen taso on korkeintaan eskarilaisen luokkaa ja heidän välillään vellovat sekavat seksihalut.

Farssikaan ei toimi, ellei henkilöhahmoissa ole jotain reaalimaailman tunnistettavia piirteitä. Sen takia en lakkaa ihmettelemästä näiden ihmisten mielenmaisemaa.

Teksti on pitkälti dialogia. Joku hyvä ajatuksenjuoksu siellä täällä esiintyy. Siitä puoli tähteä- Viisaimmat sanat sanoo prostituoitu, joka toteaa, että hänelle seksi on 99-prosenttisesti henkinen asia. Sitä kuitenkin jäin ihmettelemään, miksi niitä 99 prosenttia laiminlyötiin ja harjoitettiin vain sitä yhtä prosenttia.

Sain luetuksi tämän järkäleen loppuun vain sen momentin vetämänä, että mitähän noille piruparoille seuraavaksi tapahtuu. En viisastunut, kaunistunut enkä avartunut mieleltäni.

Osaisiko joku kertoa Suomessa avioerosta selviämistarinan samaan tyyliin kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray & Love? Jos osaisi, sen lukisin mielelläni. Muuten taidan vaihtaa genreä.

Eroamisen käsittämätön keveys

2009-02-16T09:22:00.000-08:00

Kaikki onnelliset perheet
J.P. Pulkkinen
Teos 2008
***1/2

Tartuin tähän kirjaan, kun muuan suuresti arvostamani ystävä ja kollega sitä voimallisesti kehui.

Huomaan lukevani avioerokirjallisuutta, luonnollisista syistä. Luulenpa, että ihmisten syyt mennä naimisiin muistuttavat toisiaan enemmän kuin ihmisten syyt erota. Itse asiassa tuntuu siltä, että jos rakkaustarinat ovat kiinnostavia, niin erotarinat ne vasta kiinnostavia ovatkin. Toistaiseksi en ole lukenut yhtään kuvausta, joka muistuttaisi omaani. Voi olla, että jokainen tarina on perusteiltaan ihan erilainen, vaikka saattaa sisältää samoja ilmenemismuotoja.

Tässä on kolme pariskuntaa, joiden tarinat on punottu yhteen. Kaksi osapuolta, kolmas, joka katsoo ja jolle tulee niin mukavasti kuuma. Ja kylmä. Naimisissa oleva mies ja naimisissa oleva nainen tapaavat, alkavat tapailla, ja syntyy suhde. Avioliitot särkyvät.

Tapahtumien ja tunteiden kulku on piirretty kevein vedoin. Ehkä liiankin kevein? Kumpikin syrjähypyn osapuoli on naimisissa ja heillä on lapsia. Ihmettelen sitä, että kirjaan ei lainkaan sisälly kuvausta siitä päänsisäisestä moraalisesta pirunpolskasta, jonka tällainen tilanne aiheuttaa. Siltä osin jopa uskottavuus kärsii.

Nähdäkseni syrjähyppy edellyttää sekä veto- että työntövoimaa. Vetovoima käy selväksi, mutta työntövoima kummankaan osapuolen kohdalla ei aivan. Ymmärtääkseni avioliiton pitää olla paitsi väljähtynyt ja hoitamaton, myös sisältää umpikujia ja selvittämä'ttömiä loukkauksia ennen kuin ihminen hyppää aidan yli. Tämä jäi epäselväksi. Miksi nämä ihmiset olivat niin kevyesti valmiit luopumaan rauhasta ja lastensa ehjästä kodista?

Jotekin kevyttä on kaikki, ihmisten väliset suhteet, tapaamiset, olemiset. Elämänmakua tuova rosoisuus puuttui.

Plussaa annan monen muun asian ja ilmiön kuvauksesta. Kuten siitä, miltä tuntuu olla hömppää suoltava naistenlehtitoimittaja. Millaista on taiteilijan epätoivo parempansa edessä. Itse asiassa kirjan rajuin ratkaisu osoittautui minulle kaikkein käsitettävimmäksi. Ymmärrän, miten koville ottaa, kun luova ihminen huomaa työnsä keskinkertaiseksi.

Otetaan ajan ilmiöt ja tehdään niistä ooppera

2009-02-16T08:30:00.001-08:00

Isän tyttö
Olli Kortekangas
Suomen kansallisooppera 10.2.2009
***

Menin hyvin kiinnostuneena katsomaan Isän tyttöä, kun olin toissa kesänä nähnyt sen Savonlinnan versiota sivusilmällä televisiosta. Minusta hahmot näyttivät silloin raikkailta ja mielenkiintoisilta.

Raikkaita ja mielenkiintoisia ihmishahmoja oopperassa oli myös Helsingissä. Se oli Isän tytön paras puoli - samoin kuin se, että näyttelijäntyö oli niin hyvää. Minusta tämä pärjääjä-isoäiti, joka otti poikaystäväkseen talonmiehen, oli oikein sympaattinen. Samoin muut naishahmot. Heissä oli luonnetta.

Mitä tulee musiikkiin, en osannut siihen ihastua. Jotenkin se tuntui vähän jäsentymättömältä. Onko nykyisessä nykymusiikissa ihan kiellettyä, että sieltä jäisi joku korvamato? Vielä Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen oopperoissa sellaisia on. En huomannut, milloin musiikki olisi ilmentänyt onnellisia tunteita, milloin muita tai mikä ero näillä olisi sävelkielessä ollut. Olisi ollut ihan paikallaan, jos olisi kuulunut vaikka duurisointuja silloin, kun kyse oli rakkaudesta tai lapsista.

Ajankuvia ja aikamatkoja tässä tehtiin, niin kuin eduskunnan juhlatilausoopperalta voi odottaakin. Välillä tuntui vähän päälleliimatulta, kun esimerkiksi kuoro oli puettu kaikkien aikojen muotivaatteisiin. Sitäkin päälleliimatumpia olivat haavikkomaiset syllogismit, jotka kuulostavat komeilta ja syvällisiltä, mutta eivät tarkoita mitään: nyt on nyt... jne.

Mutta kyllä kannatti mennä, vaikka seuralaiseni valitti, että olisi lähtenyt väliajalla kotiin, ellei olisi ollut seuraa. Ja kun oopperan väliaikatarjoilun tuottava firmakin on muuttunut, eikä sieltä enää saa Laphroaig-viskiäkään!

Kun kukaan ei ole aikuinen

2009-01-30T06:40:00.000-08:00

Paikkaa ja mieltä
Mari Mörö
WSOY 2007
****

Ihan viime vuosina on tullut paljon avioeroa ja perheen hajoamista käsitteleviä kirjoja. Huomaan, että niitä on tullut tilattua kirjastosta aika pino.

Paikkaa ja mieltä on satiiri ns. kypsästä avioerosta, jossa lapset jäävät asumaan perheen taloa (joka ei ole perheen, vaan varakkaan isoisän), ja vanhemmat ovat siellä heidän luonaan vuoroviikoin. Huoltotoimet ja jatkuva remontointi on ulkoistettu huoltofirmalle.

Satiiri ei säästele ketään. Vastuuta pakoilevat aivan kaikki ja pakokeinot ovat typeriä. Äiti pakenee lähinnä kuvitteelliseen miessuhteeseen, jonka totuus paljastuu lomamatkalla, isä heittäytyy sairastelevaksi surkimukseksi, isovanhemmat huikentelevat. Huoltomieskin on omalla odysseiallaan aikuisten lasten ihmemaailmassa ja hakee voimautumista Juhtaiskistä. Koti on jonkinlainen näyttämö, jossa kuvataan naistenlehteä. Lapset oireilevat.

Teksti on rapsodista, mikä on oiva tyylivalinta, kun henkilöidenkin ajattelu ja ote maailmaan on myös rapsodinen. Minulle se muodostui vähän ongelmaksi, kun lukuaikaa on niin vähän ja vain myöhään illalla puoliunessa. Suoraan sanon välillä putosin kärryiltä.

Hyvä kirja, mutta se meni tavallaan niin rankasti satiirin puolelle, että jää vähän etäiseksi. Ei kosketa sydäntä. Siksi neljä tähteä.

Elämän äärirajoilla

2009-01-23T12:58:00.000-08:00

Yksityiset tähtitaivaat
Olli Jalonen
Otava 1999

En arvostele, koska jäi kesken, ainakin tällä kertaa.

Kolmas kirjamessujen kolme pokkaria kympillä -satsistani oli tämä Jalonen. En muista hänen kirjojaan aiemmin lukeneeni.

Kokemus oli hämmentävä. Ensiksi meni melkein sata sivua, että ymmärsin ollenkaan, mistä ja millaisista tilanteista on kyse. Enimmäkseen ulkomaalaisten elämästä Stalinin Venäjällä. Se oli kurjaa ja kauheaa. Todella kauheaa.

Noin sivulla 200 jätin kirjan kesken. Syy oli se, että siihen mennessä jo toisen kerran silvottiin ruumiita. En jaksanut enää. Ehkä olisin jaksanut pitempään, jos minulla olisi ollut enemmän lukuaikaa ja toinen tilanne. Nyt on vain hetki ennen nukahtamista ja kun ei mitään eikä ketään muuta seuraa siinä tilanteessa ole, en jaksa tällaisia painajaisia.

Mutta ei tämä ole ainut syy sekaviin tunteisiin. Jollain tavalla kirja on kyllä ihan ilmeisen hyvää kirjallisuutta. Kuvaus on tehokasta ja näkökulmallista. Silti ihmettelen epätäydellisiä lauseita. Onko se joku omaperäinen tyyli vai huolimattomuutta? Toinen, mikä ihmetytti, oli epärealistiset seikat kaiken inhorealismin keskellä. Otetaan vaikka kirjan pääparin välinen suhde. Jos nainen elää kahden lapsen kanssa metsässä hökkelissä kuin susi luolassa, ei hän hankkiudu suhteisiin ventovieraan kanssa ja tee ehdoin tahdoin lisää lapsia. Ei ainakaan tällainen nainen, jolla muutoin on niin vahva eloonjäämisvietti. Minusta koko juttu yksityiskohtien kuvauksineen on ihan outo seksuaalifantasia. Kirjassa myös äiti jättää vastasyntyneen lapsen kahdeksi vuorokaudeksi isän hoitoon, ilman imetystä, pelkälle vedelle. Nähdäkseni lapsi ei voi kestää niin kauaa. Vastaavia omituisia juttuja kirjassa on niin paljon, että ne heikensivät eläytymistä.

Mutta jollain toisella tavalla teksti siis kuitenkin oli erittäin hyvää.

Onnistumisten takana on työtä ja epäonnistumisia

2009-01-05T08:13:00.000-08:00

Laterna Magica
Ingmar Bergman
Otava 1987 (pokkari myöhemmin)

Tämä tarttui mukaani kirjamessujen pokkarilaarista, kolme pokkaria kympillä - mikä on ainut selitys sille, että luin sen suomeksi. Tälläiset on luettava alkukielellä.

Olen suuri IB -fani, olen nyt joulun aikaan taas kerran katsonut Fannyn ja Alexanderin ja mikä onnenpotku, kun Siilinjärven kirjastosta löytyi vielä se pitempi versio.

Laterna Magica on Bergmanin muistelmateos. Oli jännä lukea sieltä niitä aineksia, jotka ovat päätyneet F&A:han. Omasta lapsuudesta ne ovat peräisin, taiteilijan vapaudella järjestettyinä.

Luovan työn tekijälle Bergmanin muistelmat ovat erityisen kiinnostavaa ja kannustavaakin luettavaa siksi, että enimmäkseen se sisältää kertomuksia kaikenlaisista epäonnistumisista. Niin suuri ja tärkeä taiteilija kun hänestä tulikin, elämä ei totisesti ollut tanssia. Tätä vasten muistelen vähän huvittuneena kaikenlaisia nekrologeja ja muisto-ohjelmia, joita tuli hänen kuolemansa yhteydessä pari vuotta sitten. Pelkkää suitsutusta, suurmiehen korottamista jaliustalle monumentiksi. Muistelen muitakin vastaavia, jokaisen itseään kunnioittavan musiikkitoimittajan pitää kiroittaa suuria sanoja Sibeliuksesta. Onkohan meillä toimittajilla sellainen taipumus, että tunnemme itsemme suuriksi, kun pääsemme kirjoittamaan isolla palstatilalla suuria sanoja suurmiehistä?

Epäonnistumisista, harha-askelista ja surkeuksista ja kaikenlaisista sairauksistakin Bergman pääsi eteenpäin jatkamalla sitkeästi työtään. Sehän se on ainut vastaus, surkeuksiin ei pidä jäädä. Tämän kun aina muistaisi omalla vuoristoradallaan.

Yksityiselämästäänkin Bergman kirjoittaa. Olen joskus aikaisemmin lukenut hänen lapsuuttaan kuvaavan Den goda viljanin, joten osa siitä oli tuttua. Hänestä tuli ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja tunteiden mestarikuvaaja elämänkoulun kovilla opeilla - sillä että joutui lapsena sietämään kotonaan kauheaa ristiriitaa perheen ulkokuoren ja sisäisen elämän välillä. Kyvyn rakastaa hän saavutti vasta vanhana. Ensimmäiset avioliitot ja perheet vaikuttavat aika kauheilta, teki pahaa lukea täydellisestä vastuuttomuudesta vaimoja ja lapsia kohtaan. Ei Bergman kaikesta tästä ylpeydellä kerro, vaan kokee vastenmielisyyttä omaa nuorta itseään kohtaan.

Viimeinen luku käsittelee viiltävällä tavalla aikuisen ymmärryksen kautta lapsuusperheen hänen sieluunsa aiheuttamaa haavaa. Jotkut onnistuvat tekemään sellaisesta taidetta, toiset tuhoutuvat.

Kohellusta taiteen nimissä

2008-12-28T14:13:00.000-08:00

Volvo Amazon
Juha Hurme
Otava 2007
***

Juha Hurme nauttii suurta arvostustani teatteritekijänä sekä Radio Yle 1:n kolumnistina ja kirjakerhon toisena vetäjänä. Niinpä kun häneltä ilmestyi kaunokirjallinen teos, merkitsin sen oitis lukulistalleni.

Romaaneja kirjoittavilla ihmisillä on taipumuksena kirjoittaa ensimmäisenä kirjanaan jotain omaelämäkerrallista tai tunnustuksellista. Näin teki myös Hurme. Volvo Amazon muistelee Hurmeen hurjaa nuoruutta villinä ja vapaana teatterintekijänä. Olihan se melkoista kohellusta. Temput olivat sellaisia, etten oikein osaa niihin eläytyä ja ihan vähän hämmästelen, että melkein viisikymppinen Hurme jaksaa niitä selostaa. En toki epäile, etteikö ollut hauskaa. Ja tietysti hänellä on omaan menneisyyteensä hellä suhde, toivottavasti jokaisella on.

Välillä putosin kärryiltä sekä tunnetilan että tarinan syövereiden osalta, mutta toisin paikoin oli erinomaisen terävää juttua ja intohimoista toimintaa, jopa osuvaa analyysiä. Lukihan tuon.

Kirjoita, Juha, lisää - jos vaikka omasta nykyisestä näkökulmastasi? Ja jos et kirjoita, niin puhu ainakin radiossa. Sitä on kiva kuunnella.

Kovaa ja korkealta

2008-12-28T14:03:00.000-08:00

Jouluoratorio
J.S. Bach
Cantores Minores ja Lohjan orkesteri
22.12.2008 Helsingin tuomiokirkko
***

Viimeinkin pääsin kuuntelemaan tätä jouluntekijäkappaletta livenä. Oli vaikea pysyä hiljaa, kun osaan ekan kantaatin kuorokappaleet ja oikeastaan kaiken muunkin. Piti viime vuonna päästä itse laulamaan tätä Nilsiän Harmonian kanssa, mutta sitten kaikkosivat tenorit ja vaikka kuoro pystyy ihmeisiin, tenoristemman laulaminen ilman laulajia ei sentään onnistunut.

Hyvinhän se meni, lujalla rutiinilla. Erityisesti ilahdutti ajatella, että mukana oli kaksi tuttua: Arttu laulamassa 2. sopraanoa ja Marion soittamassa selloa.

Yhtä kuitenkin jäin ihmettelemään. Tempo oli hurja. Ei mikään tempo giusto, vaan niin kovaa kuin päästään. Koko teos vetäistiin läpi alle kahden tunnin. Tarkistin kotona: oma unkarilainen levytykseni oli yli puoli tuntia pitempi, vaikka siinä ei ollut mukana konserttiin väistämättä sisältyviä taukoja.

Istuin aika lailla keskellä hitaasti ja raskaasti kaikuvaa kirkkoa. Rajusta vauhdista oli se seuraus, että monet kuorokohtaukset ja muutkin nopeatempoiset osat menivät aika lailla puuroksi. Viimeisessä osassa taisi trumpettiparka ihan pudotakin kuvioista vauhdin takia. Siinä kärsi dynamiikka ja barokin hurmaavan kepeä keinahtelu. Mahtoiko kapun korokkeella kuullostaa toisenlaiselta?

Jäin miettimään sitä, että Bachin aikaiset kirkot olivat ihan yhtä kaikuisia ja Johann Sebastian oli kyllä sellainen pelimanni, että hän osasi ottaa tällaiset asiat huomioon säveltäessään. En voi uskoa, että hän olisi tarkoittanut kappaleen soitettavaksi tässä vauhdissa. Nautittavaa sen olla pitää.

Nainen tarvitsee aikaa

2008-12-13T01:10:00.000-08:00

Elä ihmeessä
Hilkka Olkinuora
Helmi 2008
***

Tartuin tähän myönteisten kritiikkien perusteella ja koska tykkään Olkinuoran suorasukaisesta tyylistä.

Kun olin lukenut noin sivun, ja selannut vähän eteenpäin, päätin, etten käytä kirjaan yhtä iltaa eteenpäin. Ei siksi, etteikö se ole hyvä, vaan siksi, että olen viime vuosina lukenut niin paljon tällaista arkiviisauskirjallisuutta, etten juuri nyt kaipaa sitä enempää. Kaikki kirjan totuudet ovat jostain jo minulle niin tuttuja, että osaisin kirjoittaa itse ihan samanlaisen kirjan. Ei silti, toivon, että kirjasta on paljon tukea ja rohkaisua monelle naiselle, jotka huomaavat olevansa ahtaissa elämäntilanteissa.

Yksi kohta jäi kuitenkin mietityttämään, ja se on se, jossa puhutaan työelämän valinnoista.

"Monet naiset ovat ratkaisseet naistyöpulman ryhtymällä yrittäjiksi. He tavoittelevat ja usein löytävätkin muuta kuin miestyöpalkitsevuutta. Työaikojen vapautuminen, innostava työnsisältö, inhimillinen ilmapiiri, pokkuroinnin ja palaverien puute motivoivat. Vaarana on kuitenkin, että naiset vetäytyvät omille mukavuusalueilleen, rattoisaan reservaattiin, sen sijaan että he olisivat mukana muuttamassamiespainotteista työelämää ihmismäisempään suuntaan."

Tämähän kuvaa tarkkaan minun valintojani. Tunnen piston sydämessäni tai ainakin jonkinlaisen haasteen.

Minusta ratkaisu on se, että työelämän on tunnustettava tätienergian mahdollisuudet. Naiset elävät pitkään ja pysyvät työkuntoisinakin pitempään kuin miehet. Sen jälkeen, kun lapset eivät enää tarvitse koko ajan läsnäolevaa äitiä, naisilla on parikymmentä hyvää työvuotta edessään. Kaikenlaisiin johtotehtäviin tarvitaan muitakin kuin sellaisia naisia, jotka ovat jo varhaisessa aikuisuudessaan päättäneet jättää perheellistymättä (tai jotka ovat siihen tilanteeseen päätyneet tahtomattaan). Tarvitaan naisia, jotka ovat olleet elämän suurissa mankeleissa, kokeneet lapsellisten ruuhkavuodet ja riittämättömyyden, aviokriisit, rahan tiukkuuden, ajan puutteen, joka suunnalta tulevat ylivoimaiset vaatimukset omissa nahoissaan. Sellaisista naisista voi tulla ihmismäisiä johtajia, jotka muuttavatkin työelämän arvoja ja toimintatapoja.

Mieleen tulee monta tällä hetkellä johtavassa asemassa olevaa naista, mutta en ryhdy kehumaan nimeltä, koska en tunne heidän johtamistapojaan. Eihän ankara naisenelämä välttämättä ketään jalosta, voihan olla, että ruuhkavuosiputken päästä tulee myös vallanhimoisia, kostonhaluisia tyranneja. Mutta jos hyvin käy, niin myös erittäin avarakatseisia, ihmisten hyvinvoinnista kiinnostuneita luovia ongelmanratkaisijoita.

En tiedä pääsenkö ja haluanko edes koskaan täältä mukavuusreservaatista isommille vesille vaikuttamaan, mutta ainakin kannustan niitä, joilla on ilmeisiä mahdollisuuksia ja taipumuksia!

Mielen pyörteitä raukeasta elämästä

2008-12-13T00:45:00.000-08:00

Kesäpäiväkirja
Kati Tervo
WSOY 2008
***

Tulipa vastaan kirja, joka herätti isot tunteet. Ensimmäinen ajatus oli ihan rehellinen kateus. Kuinka jollakulla, ja vielä kirjoitushaluisella ihmisella voi olla noin helppo elämä! Mikäs on kirjoitellessa, kun aikaa on paljon, vain yksi ja aika iso lapsi hoidettavana, ei päivätyötä, ei rahahuolia. Siinä voi antautua tarkkailemaan lintuja ja kasveja, muistelemaan muinaisia ja penkomaan tunteita.

Mutta kun vähän pidemmälle luin, kateus katosi. Alkoi pikemminkin ahdistaa moni asia. Miten aikuisen naisen tahto ja tarpeet voivat olla miehestä kiinni. Autoa ei hankita, kun mies ei halua, niinpä nainen raahailee ruokia ja tavaraa mökille vaivalloisten taipaleiden takaa. Vielä kauheammalta tuntui, että viisikymppinen nainen joutuu kestämään satunnaisesti ryyppäilevää, murjottavaa, tiuskivaa ja katoavaa miestä - vielä sellaista, josta on faktisesti riippuvainen. En jaksaisi sellaista ollenkaan. Mutta Kati vakuuttelee moneen kertaan olevansa onnellinen. Sehän on hyvä, en epäile ollenkaan. Minä vain ahdistuisin tuollaisissa oloissa. Minun kykyni sietää sikamaisuuksia on vain niin vähäinen. On se hyvä, ettei kukaan mies joudu sietämään minun suvaitsemattomuuttani!

Kirja on hyvin kirjoitettu, teksti sujuvaa ja vetävää, ja siksi puoltaa paikkansa. Jäin miettimään, että jos tästä puuttuisi se ulottuvuus, että Kati on tunnetun ja julkisuudessa mielellään patsastelevan kirjailijan vaimo, niin olisiko kirjalla yleistä kiinnostavuutta? Muistaakseni Kesäpäiväkirja sai aika myönteiset kritiikit ja siksi kai minäkin kirjaan tartuin. Se toimi minullekin peilinä ja herätti tunteita, joten sillä tavoin se oli kannattava lukukokemus. Mutta muuten tuntuu, että sen arvo on avatussa intimiteetissä, ei missään sen suuremmassa tai yleisemmässä. Jäin miettimään, että mikä meitä vaivaa, kun me niin kaipaamme ja arvostamme tällaista etäintimiteettiä?

Äidinrakkauden sietämätön paino

2008-12-04T11:50:00.000-08:00

Avoimien ovien päivä
Anna-Leena Härkönen
Otava 1998
***1/2

Tämä on ennen muuta tarina naisten keskinäisistä suhteista - sisarten välisistä suhteista ja suhteesta äitiin. Miehet ovat sivuosassa, vaikka kertomus alkaakin purkautua tilateesta, jossa päähenkilö on eronnut arvaamattomasta, väkivaltaisesta miehestään. Epäonnistuneen avioliiton taustalla on suhde arvaamattomaan äitiin. Menee siis ihan psykologian teorioiden mukaan - vaikka läheisten ihmisten tyylilaji olisi eri, ihminen etsii itselleen tietämättään samat ongelmat yhä uudelleen, kunnes kykenee ne ratkaisemaan (jos koskaan).

Ongelmallinen äiti edustaa pohjalaista ylpeyskulttuuria. Kun perheessä tulee ongelmia, hän ensiksi huolestuu perheen maineesta. Likapyykit pitää ehdottomasti pestä oman kodin seinien sisäpuolella. Äidillä on täysin vankkumaton käsitys omista äitiydentaidoistaan. Mitään asiantuntija-apua ei pidä hankkia. Tämä on minulle hyvin vierasta, mutta tunnistan kyllä, että näin toimivia ihmisiä on paljon. Tutumpaa oli se, että äiti ei elänyt omaa elämäänsä, vaan lastensa kautta, oli heistä riippuvainen.

Sisartusten väliset suhteet ovat ihan kadehdittavat. He ovat toistensa ylimmät luotetut ja jotenkin ihan sydäntä käänsi, kun siskokset kaipasivat toistensa luo, halusivat nukkua samassa huoneessa, söivät ja joivat, jakoivat salaisuuksia.

Aika rohkea yritys kirjoittaa intiimiä perheenjäsenten välistä dialogia, jossa toden teolla selvitellään välejä. Kaipa Härkönen siinä aika hyvin onnistuukin.

Minun eläytymistäni romaanien naisihmisiin heikentää aina se, kun he ahdistuksensa ja yksinäisyytensä lääkkeeksi joko juovat itsensä juovuksiin tai harrastavat irtosuhteita, usein molempia samalla kertaa. Tekee aina mieli huutaa romaanihenkilön korvaan, että lopeta heti, tuosta saat vain lisää ongelmia, mutta eivät ne kuule. Tahallista typeryyttä on vaikea kestää.

Mukiinmenevä ja todentuntuinen romaani, mutta ei sanataidetta. Siksi kolme ja puoli tähteä.

Sirkustelua paremmassa kaupunginosassa

2008-11-29T00:44:00.000-08:00

Liha tottelee kuria
Miina Supinen
WSOY 2007
****

Kirjan takalieve sanoo, että kertomus on komedia, mutta vielä tarkemmin: se on satiiri. Heti kansikuvat, takakansi teksti ja aloitussanat: "Olipa kerran..." paljastavat, että nyt liikutaan muutama sentti maanpinnan ja realismin yläpuolella. Ja hyvä niin, jos tyylilaji olisi ollut jotenkin arkisempi (vrt. Anja Snellman tai Anna-Leena Härkönen), en olisi jaksanut näin rivoja juttuja lukea. Mutta nyt suorastaan nautin.

Olipa hyvin kirjoitettu kirja. Muistan joistain lehtiarvioista lukeneeni kirjoittajan sanoneen, että kirjoittaessa pitää päästellä vaan, eikä äkistellä ollenkaan. Siltä tämä tuntui, on päästelty, mutta tietysti taidolla. Tarina on slapstick -viihdettä, mutta sitä nautittavampia ovat henkilöhahmot. Isä Launo, joka on kyllä huippumuusikko ja sillä tavalla herkkä, mutta muuten tunne-elämässään ihan pihalla. Herkullinen pieni Pelagia, joka ei varmaan ymmärrä ympärillään tapahtuvan sirkuksen ulottuvuuksista paljoakaan, mutta heittää sekaan oman kommenttinsa pissaamalla väärään paikkaan. Astra on mahtava karikatyyri vallitsevan seksuaalikulttuurin kasvattamasta nuoresta: hän ei edes väitä etsivänsä rakkautta, vaan pelkkää kylmää ja kovaa seksiä. Asetelma tietysti kääntyy herkullisesti päälaelleen lopussa. Teinipoika Silmu hakee miehuuttaan ja säheltää säälittävästi bodaussalilla. Täytyy vain ihmetellä, mistä Supinen on saanut niin paljon tietoa tällaisesta asiasta, joka on aika yksioikoisesti miesten juttu. Äiti Katriina rakentaa tarmokkaasti menestyksen kulissia ja on määrätietoisesti hukannut itsensä jopa itseltään. Tästä sitten alkavat juhlat, joissa avustaa muutama muu outo hiippari.

Suosittelen luettavaksi ja odotan Supiselta lisää. Annan neljä tähteä mennen tullen - viittä en sentään anna, koska se kuuluu Todella Suurelle Kirjalle, jota tämä ei sentään ole.

Niitä tavallisia valheita

2008-11-22T14:08:00.000-08:00

Toshiro Mifunen tiikeri
Tuula-Liina Varis
WSOY 2005
****

Olen siis päättänyt lukea kotimaista kirjallisuutta aika kritiikittä. Otan kirjaston hyllystä mitä siellä sattuu olemaan ja tilailen kiinnostavalta tuntuvia. En osta mitään, meillä kun on aivan luksus-palvelut. Kirjastoauto tuo oven eteen kerran viikossa mitä vain. Minusta siihen sisältyvä ajatus on suorastaan liikuttava - eihän täältä ole varsinaiseen kirjastoon kahta kilometriäkään. Kirjoja on ihmisen saatava samalla varmuudella ja helppoudella kuin puhdasta vettä hanasta. Täällä käy lastenkirjastoauto, mutta sen ylähylly on varattu aikuisten aineistolle. Ero tavalliseen isoon kirjastoon on samankaltainen kuin pienen herkkukaupan ero isoon markettiin. Valikoima on pieni, mutta sitäkin paremmin koottu. Esimerkiksi aikuisten videoita on tuskin puolta metriäkään, mutta aina sieltä löytyy helmiä.

Toshiro Mifune tarttui mukaan kirjastoautosta. Olen tottunut luottamaan Tuula-Liina Varikseen. Tosin pidän hänen kaunokirjallisia teoksiaan vähemmän loistavina kuin niitä, jotka kertovat hänen omasta elämästään kuten Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaa.

Toshiro Mifunen tiikeriin on koottu novelleja, jotka kertovat ihmisten elämänvalheista. Tämä kerrotaan jo takakannen tekstissä, joten sitä osaa asettua odottamaan. Tarina alkaa, missä kohtaa paljastuu valhe?

Kirja ei ole loistava, mutta hyvä se on. Tavanomaisten valheiden (alkoholismi, vanhemman sokea luottamus lapseen) lisäksi on mm. tarina, joka kertoo kuuluisasta taiteilijasta (vaikka kyse on kuvataiteilijasta, en osaa olla lukematta siitä Saarikoskea), jota tutkija haluaa kanonisoida, mutta jonka entinen vaimo näkee aivan toisin. Jotenkin tämän novellin anatomia selittää sen, miksi en jaksa lukea naistenlehtiä. Niihin on kanonisoitu vaikka mitä sekavaa ja outoa, suoranaisia valheita. Olen varma siitä. Kuten eräs tämän syksyn esikoiskirjailija on lausahtanut, kaunokirjallisuutta kirjoitetaan, koska se on ainut tapa puhua totta. Tutkimus ei puhu, eikä lopulta journalismikaan. Tämän journalistina avoimesti myönnän.

Modernin äidin mökkihöperöitymisestä

2008-11-16T02:00:00.000-08:00

Lahjat
Riina Katajavuori
Tammi 2004
***1/2

Olen päättänyt määrätietoisesti lukea modernia kotimaista kirjallisuutta, enkä nyt muista miksi tulin tarttuneeksi tähän ensiksi. Ehkä osin siksi, että Riina Katajavuori kävi luonani yhden porukan mukana kylässä juuri ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan tätä kirjaa. En tunne häntä muuten.

Lahjat on kuvaus koulutetun, kaupunkilaisen äidin kotiäitiajasta, siis itsekin kokemastani elämänvaiheesta. Lapsia on kaksi, pienempi on pieni, isompi noin viisivuotias.

Romaanissa ei oikeastaan tapahdu mitään, siinä ei ole juonta. Ainut kehitys on se, että vanhempien välissä nukkunut kuopus lopulta siirtyy nukkumaan omaan sänkyynsä lastenhuoneeseen. Mutta sellaistahan pieneten lasten kotiäidin elämä on. Samalla kuitenkin mieli työstää hirveän vahvasti omaa äitiyttä samoin kuin kaikkea sitä, mitä ei ehdi oikein olla, kun on ympärivuorokautisesti äiti. Kovin tuttua. Kyse on sen sukupolven äidistä, joka on tuskallisen tietoinen lapsuuden vaikutuksesta koko loppuelämään. Äitiys ei hoidu vasemmalla kädellä.

Kirjan kieli on runollista ja se palvelee ilman muuta tarkoitustaan. Riinahan on myös runoilija. Toisin paikoin se lähestyy proosarunoa. Sopii hyvin. Mukana kummittelee intertekstuaalisia heittoja moneen suuntaan, naistenlehtiin, Marilyn Frenchiin ja sosiologisiin ja psykologisiin teksteihin. Sekin tuntui luontevalta, koska juuri tällaisten, myös minunlaisteni äitien todellisuuteen ne kuuluvat hyvin vahvasti. Vanhemmaksi opettelemisessa ei edes etusijalla ole mikään sukupolvien perinne, vaan hyvin suurelta osin hankittu tieto.

Omaa lukukokemustani sävytti helpotus siitä, että omat lapset ovat sentään jo isompia ja arkielämä heidän kanssaan paljon helpompaa kuin pienten lasten kanssa, joita pitää raahata kärryjen ja vaippapakettien kanssa yläkerroksiin (vielä ilman hissiä, huh huh!).

Iso kysymysmerkki minulle oli, miksi kirjan päähenkilön Tuulian ja hänen miehensä suhde oli aivan rihmanohut. Mies kummitteli jossain taustalla, mutta hyvin harvassa olivat minkäänlaiset tunnekuvaukset tai kuvaukset siitä, miten pariskunta neuvotteli perhetilannetta, työnjakoa tai ylläpiti läheisyyttään. Jäi se kuva, etteivät he olleet läheisiä, läheisemmilta tuntuivat Tuulian hyvät ystävättäret. Onko se väistämättä näin? Käykö aina niin, että lasten syntyessä puolisot etääntyvät toisistaan eikä asialle voi mitään? Oman lähipiirini kokemus näyttäisi siltä. Kaipaisin lukea aidolta ja uskottavalta tuntuvaa kuvausta pikkulapsivaiheen syvällisestä jakamisesta vanhempien kesken. Olisi hauskaa, jos se toteutuisi edes kirjallisuudessa.

Hyvä kirja, mutta siinä määrin koin mökkihöperyyttä ja taivaan mataluutta, että vain kolme ja puoli tähteä. Tämä siis saattaa johtua enemmän minusta kuin kirjasta.

Keitä me olemme ja kuulummeko me yhteen

2008-11-04T12:20:00.000-08:00

Kolmas
Kirjoittanut Kati Kaartinen, ohjannut Johanna Freundlich
Kom-teatteri
4.11.2008

****

Ensimmäistä kertaa koko syksynä pääsin teatteriin, viimeinkin! En voi syyttää kuin itseäni huonosta ajankäytön suunnittelusta, jonka seurauksena olen joutunut tekemään töitä vapaailtoinani. Mutta nyt se on loppu.

Kolmas on näytelmä ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta elämänkaaren eri vaiheissa. Näytelmässä on kolme pariskuntaa, seitsemänkymppiset Kyllikki ja Sakari, nelikymppiset Oskari ja Katariina sekä kaksikymppiset Veera ja Lauri. Näiden tarinat, tai pikemminkin intiimit kohtaamiset punoutuvat toisiinsa vähän arvoituksellisella tavalla. Pariskuntien jäsenet kohtaavat tai eivät kohtaa toisensa hississä, jonossa, kerrostalon yhteisessä saunassa tai lammen rannalla. Eri tarinoita kannatteleva rakenne oli ehkä heikoin lenkki. Joskus se oli olemassa, toisinaan ei. Minulle ei missään vaiheessa valjennut, millä logiikalla pariskunnat vaihtoivat näyttämöllä paikkaa keskenään, mutta oliko se tärkeää? Kotimatkalla tajusin pukuihin liittyvän symboliikan. Kaikki riisuivat ja pukeutuivat tuon tuosta, ja naisilla oli iästä riippumatta kaikilla samanlaiset alusvaatteet. Sisältä siis kaikilla on jotain samaa.

Kyllikki ja Sakari ovat toisiinsa syvästi kiintyneitä ja heillä on kaikin puolin mukavinta. Toisin kuin nuorempien parien kohdalla, elämän paineet eivät rasita, on varaa vitsailla ja sanailla. Kaksi asiaa pohdituttaa ja pelottaa, kuolema ja dementia. Eivät nämä ole mitään pieniä pelkoja. Mutta niiden ylikin heitä kannattelee kohtaaminen, joka on iästä huolimatta myös kaikista pariskunnista eniten seksuaalista luonteeltaan. Jotenkin heitä kävi ihan kateeksi.

Keski-ikäiset Oskari ja Katariina sen sijaan rimpuilivat niin, että hiki tuli minullekin. On menestymisen pakko, joka näyttää ajavan ennen muuta Katariinaa. Hän haluaa isomman asunnon ja sosiaalista asemaa. Oskari painaa ja tekee rahaa, mutta väsyy. Hänen heikko ja haavoittuva sisimpänsä näyttäytyy muun muassa tilanteessa, jossa häneltä pääsee pissa housuun yöllä sängyssä. Katariina ei kestä sitä ollenkaan, hän joutuu täydelliseen paniikkiin. Heikkouteen ei ole varaa hänen rakennelmassaan. Tunnistan Katariinan hädän oikein hyvin. Elämä on henkilökohtainen menestymisprojekti, se tässä ja nyt, nyt on näytön paikka. Aikaa ei ole hukattavaksi. Ei ole vieras tunne. Mutta sitten Oskarista ei voi olla pitämättä. Hän on vähän roisi, mutta hurmaavalla tavalla. Oskarissa on huumoria ja lämpöä. Oskarin pisteet laskivat minun silmissäni nollalukemiin, kun hän ryyppäsi itsensä känniin eikä pukeutunut juhlapukuun kun he olivat lähdössä kutsuille. Se on sietämätöntä mielenosoittamista. Mutta siinä kohdassa, jossa hän sanoutui irti työstään ja palautti auton, sanoi uupuneensa ja pyysi vaimoltaan ymmärrystä, minun sympatiani siirtyivät 100% Oskarin puolelle. Oskari kertoi olevansa ihminen, mutta sitä ei Katariina hyväksynyt, vaan häipyi. Se oli minusta käsittämätön ratkaisu naiselta, eipä herunut sympatiaa.

Nuorella parilla oli ongelmana jotenkin päästä toistensa luo. Nykyisen elämänmenon hektisyys ja tyhjyys vaivasi heitäkin ja uhkasi tehdä hulluiksi. Tämä juttu jäi minulle vähän hämäräksi samoin kuin se, miten se sitten lopulta ratkesi onnellisesti. Sympaattisen arkoja he olivat kuitenkin.

Näytelmä toimi loistavien näyttelijöiden varassa, eihän KOM:issa muita ole nähtykään. Hannu Lauri onnistui Sakarina tekeytymään itseään aika lailla vanhemmaksi. Pekka Valkeejärvi oli jotenkin aika ihana nallekarhu Oskarina, ja Liisa Mustonen kireänä Katariinana. Vaikka tarinan rakenne jäi vähän hataraksi, homma toimi. Sitä katsoi mielellään ja mieli kiinnittyneenä. Jonkun kerran sai nauraakin.

Tiedekin sen todistaa: raha ei tuo onnea

2008-11-02T01:00:00.000-07:00

Raha ja Onni
Kari Nars
Tammi 2006/2008
*** 1/2

En ole kirjoittanut kirjoista niin pitkään aikaan, että joku voi jo luulla, etten ole lukenutkaan mitään. Olen kyllä, minun on pitänyt työni takia lukea kaksi ns. romaania. Ne vain ovat olleet niin surkean huonoja, etten katso tarpeelliseksi tai edes hyväksi niistä kirjoittaa mitään.
Kaikenlaista sitä painetaan ja pannaan koreiden kansien väliin, huh huh! Kohteliaisuudesta kustantajaa kohtaan jätän mainitsematta kirjojen nimet. Mutta siis varokaa ihmiset! Itse olen tullut tosi kriittiseksi. En osta juuri mitään kirjoja, vaan tilaan ne kirjastosta ja kirjastoauto tuo ne oven eteen. Ei ole mikään sankariteko lukea loppuun huonoa kirjaa, miksi sellaiseeen käyttää kallista aikaansa. Seuraan myös tiiviisti kirjakritiikkejä. Huonojen kirjojen lukeminen käy työstä ja heikentää elämänlaatua.

Rahaan ja onneen. Tämänkin luin työn takia, mutta kyllä kannattikin. Kirja on vanhan pankkimiehen tekemä suorastaan tieteellinen tutkimus jolla todistetaan, että raha ei tuo onnea. Kirjan paras ansio on se, että se ylipäätään on kirjoitettu ja että sen on kirjoittanut juuri mies sieltä rahan maailmasta eikä joku henkistynyt onnellisuusprofeetta. Näin sillä ikään kuin on enemmän painoarvoa. Teksti on vetävästi kirjoitettu, kyllä se menee yöpöytälukemistona.

Onnea tuovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, luonto, luovuus, hyvä ajankäyttö. Minusta on oikein hyvä, että Nars tuo esiin omaisuuden vaikutuksen ajankäyttöön. Jos ihmisellä on oikein paljon tavaraa tai esimerkiksi loma-asuntoja eri puolilla maata tai maailmaa, niin kaikki aika menee niiden huoltamiseen. Onko se sitten laatuaikaa?

Täysiä tähtiä en kirjalle anna siksi, että näitä todellisia onnen lähteitä se kuitenkin käsittelee aika pinnallisesti. Ymmärrän, ettei se ole kirjan tavoitekaan, mutta kuitenkin. Perhesuhteet ovat tärkein onnen lähde, mutta ne voivat myös olla suurin onnettomuuden lähde. Miten siis luoda sellaiset perhesuhteet, että ne tuovat onnea? Tähän suuntaan hän ei teemaa kehittele. Narsin näkökulma on myös selkeästi oman sukupolvensa miehen (yli 60 v.) näkökulma. Hän kirjoittaa, että pienten lasten äidin elämä on vapauden vastakohta. Nykyisten pienten lasten vanhemmat jakavat lapsivastuun keskenään paljon tasaisemmin, tai jos eivät jaa, niin ainakin naiset ovat taatusti onnettomia eivätkä sellaiset perheet todennäköisesti kestä.

Joka tapauksessa kirja antaa monenlaista inspiraatiota ja toivoa ihmiselle, joka etsii hyviä suuntia.

Bachista, sinnepäin

2008-10-19T12:59:00.000-07:00

Pappa Bach
J.S. Bachin elämästä kertova lastenooppera
Kansallisooppera
11.10.2008
***

Kun näin mainoksen kansallisoopperan Pappa Bachista, ryntäsin oitis tilaamaan liput perheeni musiikki-ihmisille. Organisoin mukaan myös tyttöjen soittokaverit ja esityksen jälkeen nautittiin meillä kotona iltapala yhdessä. J.S. Bach on yksi elämäni suurista kulmakivistä ja liioittelen korkeintaan vähän, kun sanon, että persoonallisuuteni ja mielenterveyteni jotenkin rakentuvat hänen musiikkinsa varaan. Kun on pää sekaisin, Bach panee sen järjestykseen. Kun on mieli tukkoinen, Bach avaa ja raikastaa sen. Näin on ollut lapsuudestani saakka.

Siispä menimme esitykseen suurin odotuksin. Se kesti tunnin ja hyvin lapset jaksoivat. Nauroivatkin monessa kohdassa. Minä kuitenkin poistuin sieltä vähän hämmentyneenä.

Esitys rakentui lauluäänille sovitettujen suosikkisävelten varaan. Illan mittaan kuultiin pätkiä muun muassa jouluoratoriosta, h-mollimessusta, d-mollikaksoisviulukonsertosta ja brandenburgilaisesta konsertosta. Kappaleiden lomassa kerrottiin Bachin elämäntarinaa, suurin piirtein ja siihen suuntaan. Väliin lapsia hauskuttivat eläimet.

Tarinan juonen kuljetus jäi aika heikoksi. Ei ihme, etteivät pienemmät saaneet siitä kiinni. Mukana oli kaikenlaisia heittoja, joiden ymmärtäminen edellytti jonkinmoista musiikkitietämystä. Lavalla seikkaili esimerkiksi rapu, mikä tietysti viittasi Bachin musiikillisiin palindromeihin eli rapufuugiin, mutta tähän ei annettu mitään tulkinnan avainta. Jotkut kohdat olivat suorastaan hämmentäviä, kuten nyrkkeilyottelu. Kaikenlaista päälleliimattua veikistelyä ja keikistelyä nähtiin. Anna Magdalena ja hänen synnyttämänsä toistakymmentä lasta jäivät kokonaan pois, samoin kuin moni muu Bachin elämän tärkeä ulottuvuus. Elämän päätös tuli jotenkin yllättäen ja kesken kaiken. Tuli kaiken kaikkiaan sellainen tunne, että käsikirjoittajalla löi vähän tyhjää ja loppuivat ideat kesken, ja piti turvautua halpoihin konsteihin kuten eläimiin.

Kerran kuului pätkä Anna Magdalena Bachin nuottikirjan menuettia, mutta senkaltaista musiikkia ja erilaisia soittimia olisin toivonut näkeväni ja kuulevani enemmän. Tällaisen esityksen perusyleisö - kuten meidänkin seurueemme lapset - ovat kaikki musiikkiopistolaisia. Jokainen pieni soittaja soittaa Bachin pikkukappaleita soittotunnillaan, ja se olisi auttanut heitä luomaan suhdetta tähän perusohjelmistoon. Minkäänlaisia soittimia ei itse asiassa nähty lavalla. Tuli mieleen, että oliko tämä taloudellinen ratkaisu? Harrastajakuoro on halvempaa työvoimaa kuin orkesteri. Toisaalta ei olisi ollut hullumpaa, jos mukana olisi ollut nuoria soittajia. Yksi Bachin ihailtavimpia ulottuvuuksia kun on juuri se, että hän oli todellinen pelimanni: kirjoitti kuolemattoman hienoa musiikkia ihan kaikentasoisille soittajille, mille tahansa kokoonpanolle, ja sille porukalle, joka kulloinkin sattui olemaan koolla.

Näistä syistä olisin itse antanut korkeintaan kaksi tähteä tälle esitykselle, mutta saakoon nyt kolme, kun lapset kuitenkin tykkäsivät. Ehkä juonen hajanaisuudella ei loppujen lopuksi ollut niin suurta väliäkään, kun musiikki riitti kannattelemaan esitystä. Toivottavasti pieniin sydämiin tuli kylvettyä Bachin musiikin rakkauden siemeniä.

Käsiohjelma on hieno, se kannatti ostaa. Vihkosessa on mukana hieno itse askarreltava barokkiteatteri ja siihen kuuluvat esiintyjät omia teatterinäytöksiä varten. Meillä se on askarreltu kasaan (siinä kyllä tarvitaan aikuisen apua ja kärsivällisyyttä) ja sen kanssa jatketaan draamaa kotioloissa.

Kevyttä mutta hyvää

2008-10-05T12:09:00.000-07:00

Taikahuilu
W.A. Mozart
Oopperaseurue Into
yhteistyössä Munkkiniemen yhteiskoulun kanssa
24.9.2008
****

Tämä piti nähdä - perheemme ehdoton suosikkiooppera uuden oopperaseurueen esittämänä ja vielä vanhassa koulussani. Ja koko perhe sisään kympillä! Etukäteen jo googlailin, että mikä tämmöinen ooppera Into oikein on, www.into-ooppera.net , ja kovin kiinnostavalta se vaikutti. Siis pieni vapaamuotoinen oopperaseurue, joka näkyy saavan tukea liike-elämältä, ja tekee yhteistyötä koulun kanssa.

Eikä esitys tuottanut pettymystä. Puolentoista tunnin ooppera oli kevennetty versio, mutta ei liikaa. Kaikki oleellinen oli mukana. Säestämässä oli nelihenkinen jousiorkesteri, piano sekä rummut ja huilu. Lisäksi muutaman Monostatoksen mouruamisen säesti koulun oma rautalankabändi - ratkaisu toimi aivan loistavasti. Lavastus ja puvustus oli hoidettu viitteellisesti ja valoilla. Sekin toimi. Juonenkulku kävi kaikesta kuitenkin selväksi.

Ihan erityisesti on kehuttava naislaulajia. Minun korvaani ovat kaikki valmiita Kansallisoopperan lavalle. Ymmärrän kyllä, miksi he laulavat harrastelijoien Into-oopperassa koulun juhlasalissa eivätkä Mannerheimintien varrella - siellähän nuorten naisten rooleja laulavat yli viisikymppiset daamit, joilla on kiinnitys eläkeikään asti. Ihan viime vuosina olen nähnyt erään ruustinnan Papagenana ja muutaman toisen kypsän rouvan Tatjanana. Ja kun tulee kuolonkohtaus, nämä joutuvat ähkien polvistumaan kuolemaan. Niinpä nuoret naiset saavat odottaa roolejaan sivunäyttämöillä kunnes ovat itse koukkupolvisia. Feministinä en voi kuin valittaa. Jonkun pitää kiireesti säveltää paljon oopperoita, joissa on mummorooleja!

Takaisin Taikahuiluun. Mukanani oli kaksi ala-asteikäistä Taikahuilu-asiantuntijaa, jotka nauttivat illasta. Puheosuuksien tekstit oli käännetty hauskasti ja raikkaasti, ja ohjauksessa oli mukavasti vauhtia. Itse pidin vähän erikoisena sitä, että Paminasta oli tehty aika kevytkenkäinen, hän ei pahemmin tuntunut vastustavan Monostatoksen lähentelyjä. Mistä moinen idea?

Ooppera oli esitetty viikkoa aiemmin MYK:n yläasteikäisille. Kuulin paikalla olleelta entiseltä musiikinopettajaltani Tapsalta, että hyvin oli esitys heihinkin uponnut.

Ainut pitkä miinus tuli siitä, että kaikki laulut laulettiin saksaksi. Veikkaan, että tässä kohden oli tullut rahapula, oikeudet Savonlinnan käännöksiin olisivat varmasti maksaneet liikaa. Laulujen kääntäminen on vaikeaa, siinä tarvitaan ammattilaista. Toivon hartaasti, että jostain löytyy tähänkin rahoittaja, koska muuten voi olla, että koko oopperan idea jää avautumatta koululaisyleisölle.

Onnettoman ihmisen tunnustuksia puun takaa

2008-09-21T12:39:00.000-07:00

Onnellisuuden opas
Timo Airaksinen
Johnny Kniga 2006

***

Luin tämän viime keväänä pikavauhtia ja pääpiirteissään, kun valmistauduin haastattelemaan Airaksista. Muistan, että hekottelin silloin ääneen ja päätin lukea kirjan ajan kanssa uudelleen. Sen siis syksyn korvalla teinkin, ja aika korkein odotuksin.

Mutta hymy hyytyi. Airaksinen leikkii lukijansa mielikuvituksen, ennakkoluulojen ja eettisten aatosten kanssa jonkinlaista kuminauhaleikkiä, jossa ei koskaan voi olla varma, onko kirjoittaja tosissaan vai ironisoiko hän ja jos, niin kehen piikki osuu. Tästä tietysti olivat peräisin myös ensimmäisen lukukokemuksen hyvät naurut. Toisella kertaa tuli lopulta apea olo, kun kaikki onnellisuuden kuvitelmat ja pyrkimykseet oli purettu, ei jäljellä tuntunut olevan juuri mitään mihun tarttua. Varsinkin se, mitä Airaksinen kirjoittaa ihmisten välisistä suhteista, oli aika karua. Välillä ihan tuli mieleen - vaikkei tietysti tällaista saa korkeasti arvostetun filosofian professorin kohdalla varmaan edes arvella - että hän jotenkin purki omaa elämänpettymystään.

Kolme tähteä kuitenkin Hauskaa teksti toki oli, tavattoman hilpeää toisin paikoin. Ja ihan kuningasajatus kuitenkin oli se, että parasta onnea on mielenrauha ja paras pyrkimys onnen tavoittamiseen on välttää kaikkea, mikä voi horjuttaa mielenrauhaa. Tämän allekirjoitan. Samoin kuin ajatuksen siitä, että elämää ei voi hallita, mutta elämän kaikkine hallitsemattomine tapahtumineen voi ottaa haltuunsa. Tästä kaikesta kolme tähteä

Tietysti minulla ja Airaksisella on ajattelussa radikaalisti eri gravitaatiopiste, kun minä uskon Jumalaan ja Airaksinen ei. Vakaumuksensa hän toi kirjassa esiin, vaikka ihan puolihuolimattomasti hän toisin paikoin kirjoitti Luojan isolla ja lähestyi loppupäätelmissään sellaisia kosmologisia ulottuvuuksia, jotka minun silmissäni sisälsivät Jumalan ajatuksen.

Kipupisteitä hierottiin lempeästi

2008-09-10T01:55:00.000-07:00

Luolamies
Turun Linnateatteri
Kirjoittanut Rob Becker
Tähtenä Valtteri Roiha
6.9.2008
*****

Kun turkulainen ystäväni ehdotti, että menisimme katsomaan Luolamiehen, innostuin heti. Olen nähnyt sen muutama vuosi sitten ruotsiksi Helsingin Svenska Teaternissa. Muistan, että nauroin silloin vatsan kipeäksi (ja samaan aikaan kuin muutkin - luultavasti ymmärsin siis mistä oli kyse) ja niin kävi nyt Turussakin. Svenskanin versiosta jäi päällimmäisenä mieleen se, että vaikka Luolamies on aika rankkaakin satiiria miehen ja naisen suhteista, Sixten Lundberg onnistui tekemään sen jotenkin lämminhenkisesti. Olin utelias näkemään, oliko se lämminhenkisyys ihan silkkaa suomanruotsalaista hyväluontoisuutta, ja toistuisiko se siis myös suomenkielisessä versiossa.

Täytyy todeta, että toistui. Sama teksti antaisi mahdollisuuden aika happamiinkin sävyihin, mutta niiltä vältyttiin. Tämä on sellainen näytelmä, että se näemmä tuunataan jokaiselle esittäjälleen omaksi. Valtteri Roiha teki siitä omannäköisensä, ja minulle oli eksotiikkaa hänen tulkintansa turkulaisuus. Tuli murretta, tuli paikallishuumoria.

Ilta ansaitsee täydet viisi pistettä kokonaisuudesta, johon sisältyi teatterikappaleen lisäksi tapas-ateria Linnateatterin ravintola. Idea ja toteutus olivat yksinkertaiset ja toimivat: ravintolaan pääsi tuntia ennen esitystä, sieltä saattoi varata pöydän (meillä oli ihan paras!) ja ostaa kolme annosta tapaksia kympillä sekä viiniä. Tapakset olivat muhkeita, kolme sorttia riitti täyttämään keskikokoisen naisihmisen niin täyteen, ettei seuraavana aamuna tarvinnut aamupalaakaan. Itse asiassa sellaisen kehitysidean haluaisin heittää, että valikoimaan voisi sisällyttää lisää kasvistapaksia. Tila oli viihtyisä ja tunnelma leppoisa. Jos on Turkuun menoa, tämä kannattaa käydä katsomassa! http://www.linnateatteri.fi/www/

Voi Veli-Matti, minkä tytölle teit!

2008-08-19T13:28:00.000-07:00

Anna Liisa
Ooppera Kapsäkki
Aleksanterin teatteri
Minna Canthin näytelmän pohjalta
19.8.2008

**

Minulle tarjoutui yllättäen lippu tähän esitykseen ja olin ilahtunut, kun radiossa ja lehdissäkin tätä uutuusoopperaa oli aika lailla käsitelty, jopa odotettuna tapauksena.

Mutta täytyy sanoa, että ei iskenyt. Kertomus on ihan klassikko, upea yhteiskunnallinen draama ja moraliteetti. Se toimi hyvin, kun ei ollut liiaksi käpälöity.

Mutta sitten musiikki. En löytänyt siitä minkäänlaisia kauneusarvoja. Muutaman vaikuttavan kohdan, esimerkiksi kun Anna Liisa ensimmäisen kerran vajosi syvään suruun surmaamansa lapsen takia ja alkoi laulaa "nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki..." Muusta ei löytynyt juuri melodiaa eikä rytmiäkään. Äänillä oli kyllä onnistuttu toisin paikoin ilmaisemaan voimakkaita tunnetiloja, mutta siinäkin mentiin sillä tavalla metsään, että juuri kun laulajalla oli tekstissä huippukohta, jonka olisi suonut välittyvän ymmärrettävästi myös kuulijalle, sen päällä törisi joku kovaääninen puhallin ja suunnilleen samalla korkeudella. Puhaltimet tekevät tehokkaita välimerkkejä oopperoihin, muistuu mieleen esimerkiksi Viimeisistä kiusauksista kohtaus, jossa naiskuoro huutaa "Juhana on kuollut!" Kyllä siinäkin torvet törisevät, mutta vuorotellen naisten kanssa, ei yhtä aikaa. Toisen näytöksen kohokohdaksi tarkoitettu äidin ja tyttären virsi kuulosti vain lähinnä surkealta ulinalta.

Voihan olla, että musiikki vain oli NIIN hienoa, että se ylitti minun ymmärryskykyni. Jos näin on, yritän jalostaa korvaani. Siinä voi olla tekemistä.

Erityisen tuskaista seurattavaa olivat joukkokohtaukset, joissa usein viisi tai useampikin laulaja lauloi jotain omaansa kaikkien muiden kanssa päällekkäin ja ilman mitään kontaktia kehenkään. Ensimmäinen ongelma siinä on, ettei kuulija saa mitään selvää mistään ja toinen siitä seuraava ongelma, että tarinan kuljetus siltä kohtaa jää arvauksen varaan. Taitava säveltäjä osaa punoa tällaisenkin, Mozartin taikahuilussa on huikea kohta, jossa ainakin viisi ihmistä laulaa yhtä aikaa omiaan toistakymmentä minuuttia. Esimerkiksi kohta, jossa kuoro heitteli keltaisia rutistettuja papereita ja liikkui mastodonttimaisesti pitkin lavaa, jäi minulle epäselväksi: ilmensivätkö he raivoa vai riemua? Seuralaiseni tiivisti asian niin, että mitä vähemmän väkeä lavalla, sen paremmin toimi. Tilannetta pelastaakseen olivat varmasti tehneet sen päätöksen, että käsiohjelman hinnalla sai myös libreton. Sitä vain ei nähnyt lukea.

Molemmat tähdet menevät Helena Juntuselle (Anna Liisa), joka yllätti minut näyttelijänlahjoillaan. Ihan hyviä näyttämöpersoonia oli muitakin, esimerkiksi Juha Hostikan esittämä Johannes, joka oli niin kertakaikkinen mammanpoika, että se meni jo huumorin puolelle.

Käsiohjelmassa ohjaaja Erik Söderblom analysoi, että Anna Liisa on jotenkin aikalaisemme. Hän näkee näytelmässä jopa kulutuskulttuurin kritiikkiä, mikä minusta on aika kaukaa haettua. Nykyihmisen ahdistusta kuvaavilla kappaleilla voi varmaan perustella mitä tahansa taideteosta.

Seuralaiseni totesi väliajalla, että kerrankin seura peittoaa esityksen. Eikä se johtunut seurasta, vaan esityksestä.

Sosiaaliluokka on oleellinen osa identiteettiprojektia

2008-08-12T13:35:00.000-07:00

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Katriina Järvinen ja Laura Kolbe
Kirjapaja 2007

****1/2

Tämä kirja oli siinä mielessä huonoa yöpöytälukemistoa, että se aiheutti minulle villin päänsisäisen neuvottelun omasta asemastani luokkayhteiskunnassa. Siis erittäin hyvä kirja.

Voisin ja vähän haluaisinkin ryhtyä nyt kirjoittamaan auki kirjan aiheuttamia pohdintoja omasta taustastani ja valinnoistani, mutta jätän sen tekemättä, koska haluan pysyä välilöissä sukulaisteni kanssa. Toden totta, yhteiskuntaluokista puhuminen on tabu ihan riippumatta siitä, mistä luokasta on peräisin. Tämä tulee kirjasta kaikin puolin esille. Sitäkin rohkeampi veto on, että kumpikin kirjoittaja lähtee aiheen käsittelyssä liikkeelle omasta itsestään.

Vaikka asiasta ei ole sopivaa puhua, yhteiskuntaluokka, se, mihin on syntynyt, mihin kokee kuuluvansa tai mihin pyrkii, on erittäin tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Kirjassa käytetyn määritelmän mukaan identiteetti hakee vastausta kysymykseen "Kuka minä olen?" sekä "Mikä arvo on sillä, mitä minä olen?". Näin se on: ihminen hakee olemisensa määritelmän ja arvon peilaamalla itseään ympäristöönsä. Ympäristöstä me haemme myös hyväksyntää ja arvostusta. Luokka-asema muodostuu koordinaatistosta, jonka tärkeimpiä ulottuvuuksia ovat raha ja kulttuurinen pääoma. Näiden lisäksi, ikään kuin syvyysulottuvuutena, on perheen historia. Kun ihmisiä ja heidän puuhiaan katsoo vähän kauemmin, heidät on aika helppo sijoittaa tälle koordinaatistolle. Syntyperälleen ei kukaan mahda mitään, raha-asiat ovat jo enemmän omasta toiminnasta kiinni, ja tapoja ja ymmärrystä voi jokainen tämän ilmaisen koulutuksen ja kirjastolaitoksen maassa toimittaa itselleen mielin määrin. Liikkumavapautta luokkakoordinaatistossa on siis ja jokaisen paikka on jännästi yksilöllinen. Niin myös kirjan kirjoittajien sekä heidän haastattelemiensa ihmisten.

Katriina Järvisen ja Laura Kolben tekstit ovat keskenään siinä määrin eritasoiset, että puoli pistettä jää uupumaan täysistä. Katriina onnistuu kirjoittamaan erittäin nautittavasti ja koko ajan henkilökohtaisen kosketuksen säilyttäen. Toki hänen tarinansakin on paljon mojovampi. Laura sortuu toisin paikoin vähän luennoimaan. Hän julistaa olevansa ja kasvattavansa lapsensakin sivistyneeksi eurooppalaiseksi. Jäin pohtimaan, mikä ja kuka sellainen on? Häneltä jäävät määrittelemättä sekä eurooppalainen että sivistynyt. Nähdäkseni Eurooppa on hyvin monitahoinen käsite ja epäselväksi minulle jää, tarkoittaako Laura sivistyksellä jotakin erityistä tietopääomaa, asennetta vai tapakulttuuria?

Joka tapauksessa suosittelen kirjaa lämpimästi! Kun olet lukenut sen, arvoisa blogilukijani, niin ota yhteyttä - kerrotaan toisillemme kahden kesken hiljaa pimeässä omat luokkatarinamme!

Hurmaavia kuopiolaisia nassikoita

2008-08-09T02:21:00.000-07:00

Pikku Pietarin piha
Tammenrannan kesäteatteri
Kuopio
Kirjoittanut Aapeli
31.7.2008

***1/2

Savolaisen kesäteatterikauden päätteeksi kävimme katsomassa paikallisnäytelmänä pidettävän Pikku Pietarin pihan.Tämä oli sellainen harmiton kesäteatterikappale, jonka tarkoitus oli varmaan syventää yhteisten juurien tuntemusta.

Esitys perustui siihen, että oli löydetty koko joukko kyvykkäitä ja halukkaita pikkupoikia ja vähän tyttöjäkin. Ja hyvinhän se meni. Itse asiassa lasten näytteleminen oli tasaisempaa kuin aikuisten.

Tammenranta on hienolla paikalla, pienen vesivoimalan äärellä. Oikeastaan olisin halunnut tietää siitä enemmänkin, ihan tuntui kuin vesivoimalan vierellä olisi ollut yksityinen kotitalo. Mikähän historia paikalla on?

Näytelmän lavasteet olivat kunnianhimoisesti rakennetut ja hienot. Näyttämö oli aika suuri ja varsinkin leveä, eikä näyttelijöillä ollut poskimikrofoneja. Melkein tuntui, että ne olisivat olleet paikallaan, kun ilmaisu vähän hukkui huutamiseen. Ihan paras näyttelijä oli Harakan akkaa esittänyt nainen, aikuispääroolit jäivät vähän ohuiksi.

Keskinkertainen arvio keskinkertaisesta näytelmästä, keskiarvon yläpuolelle arvio nousee lavastuksen ja teknisen toteutuksen ansiosta.

Ystävyys on syvintä rakkautta

2008-07-26T01:53:00.000-07:00

Tuhat loistavaa aurinkoa
Khaled Hosseini
Suomennos Kristiina Savikurki
Lukija Antti Pääkkönen
Otava 2008

*****

Kuuntelin tämän äänikirjan autossa pitkillä yksinäisillä kesämatkoillani Nilsiään ja sieltä eri suuntiin. Kunhan ensin alkuun pääsin, olin lumottu. Ja järkyttynyt.

Kirja kertoo kahden naisen tarinan, noin sukupolven pituiselta ajalta Kabulissa. Lähi-idän sekavat ja väkivaltaiset lähihistorian vaiheet eivät ole koskaan avautuneet minulle niin kuin nyt. Tulee mieleen Ryszard Kapusinskin Afrikka-kirja Ebenpuu. Kirjalla on parhaimmillaan valtavat mahdollisuudet: jos vertaan hyvin valmisteltua virkamatkaani Tansaniaan ja paluumatkalla lentokoneessa lukemaani Ebenpuuta, jälkimmäinen avasi Afrikan asioita minulle vielä paljon syvemmin. Ei siis hätää kaikki me, jotka emme pääse emmekä edes halua juuri matkustella, maailma on meille silti avoin kirjaston oven takana.

Mutta sitten tämän kirjan päähenkilöt, miehet ja naiset. Tiivistetysti: kirja kertoo kahden samalle miehelle naitetun eri-ikäisen naisen kertomuksen. Heidän yhteinen aviomiehensä on hirviö, niin kuin huomattavan moni muukin kirjan mies. Afganistanissa vallanpitäjät vaihtuivat tiheään ja sen myötä myös naisten asema vaihtelee rajusti, pahimmillaan Talebanien vallan aikana koko kulttuuri oli naisia kohtaan äärimmäisen väkivaltainen - ja vastaavasti lietsoi miehissä sellaista, joka meidän käsitteistössämme luokiteltaisiin lähinnä psykopaattiseksi käytökseksi. Kylmäsi kuvitella, millaista on paitsi elää, myös kasvattaa lapsia sellaisessa kulttuurissa. Yhteiskunnan sallima ja kannustamakin väkivalta naisia kohtaan näiden päähenkilöiden kautta koettuna oli niin rajua, että puristin välillä rattia rystyset valkoisina ja ajattelin, että jos tämä vielä tästä yltyy, täytyy pysähtyä tien poskeen vetämään henkeä.

Ylimmäksi, suurimmaksi, kuolemaakin uhmaavaksi voimaksi nousee naisten välinen ystävyys. Yksinkertainen välittäminen ja jakaminen. En kerro enempää, lukekaa itse. Pani minut taas kerran miettimään, mitä ylipäätään on kohtuullista elämältä odottaa.

Vaikka kirjan maailma on niin kaukana rauhallisesta pohjoismaisesta demokratiasta, siinä on yksi ulottuvuus, joka sisälsi mielestäni vahvan sanoman myös meille. Kirjan ainoat miehen ja naisen väliset suhteet, jotka sisälsivät rakkautta, ja vahvaa sellaista, perustuivat ystävyydelle. Tämä on tärkeää. Jostain ihmeellisestä syystä meillä elää vahvana sellainen kuvitelma, että olisi olemassa jotakin ns. "rakkautta", joka olisi jotenkin ihan eri ulottuvuudessa kuin ystävyys. Ikään kuin ihminen voisi hyvin perustaessaan arjessa läheisimmän suhteensa romanttiselle mielikuvitukselle ja eroottiselle huumalle, mutta sitten tasaveroinen, keskinäiselle kunnioitukselle, jakamiselle ja luottamukselle, samankaltaisille kiinnostuksen kohteille perustuva ystävyys toteutuisi muualla, muunlaisten ihmisten kanssa. Se on ihan väärin kuviteltu. Ihan äskettäin lastenpsykiatri Tuula Tamminen totesi jossain, että yksi syy runsaisiin avioeroihin on se, että tytöt ja pojat eivät jo lapsina opi olemaan ystäviä keskenään.

Kirjan lopussa minua odotti yllätys. Kun kertomus oli saatu niin onnelliseen loppuun kuin ylipäätään noissa olosuhteissa oli mahdollista, seurasivat kirjailijan kiitokset. Ihan viimeiseksi hän kiitti vaimoaan. Khaled onkin siis mies! Miten ihmeessä hän on osannut eläytyä naisten kokemuksiin niin aidosti! Googlasin huvikseni, hän on alkuperäiseltä ammatiltaan lääkäri. Se ehkä selittää vähän.

Toinenkin mies kuului tähän kokemukseen, kirjan oli lukenut ääneen Antti Pääkkönen. Aluksi tuntui vähän hassulta, kun olen tottunut kuulemaan hänen ääntään lastenkirjojen lukijana. Mutta sitten totuin. Hän onnistui lukemaan tämän järkyttävän väkivaltaisen kirjan ihmeen lempeästi.

Täydet pisteet!

Rakkaus pakottaa kasvamaan ylpeyden yli

2008-07-14T01:46:00.000-07:00

Ronja ryövärintytär
Rauhalahden kesäteatteri, Kuopio
Astrid Lindgren
Ohjannut Jari Mäntyvaara
Kuopio 14.7.2008 klo 19

***

Menimme katsomaan esitystä tyttöjen Aino, 9 ja Eeva, 7 sekä vaarin kanssa. Rauhalahden teatteriareena on upea ja upealla paikalla, iso telttakatoksella katettu katsomo ja näyttämö, jonka takana avautuu järvi. Oli sadesää ja saimme teatteriesityksen lisäksi ihailla sateenkaarta sekä useampaakin sorsapoikuetta.

Lindgrenin tarina on klassista perusmuotoa: on kaksi keskenään taistelevaa puolta, jotka ystävyyden kautta liittyvät yhteen. Vastakkainasettelun alkujuuri jäi vähän hämäräksi, oliko se vaikea dramatisoida? Dramatisoimisen ongelmia mietin myös metsän eläinten, kakkiaisten, syöjättärien, voudin nihtien ja muiden kohdalla - tuntuivat vähän irrallisilta. Tällainen muinaiseen satujen metsään sijoittuva tarina vaatii valtavasti mielikuvittelua, kokonaisen oman maailman luomista. Hyvän kirjailijan kynän voimin se onnistuu kyllä, kun voi selittää ja kuvailla, mutta miten teatterissa? Minusta se jäi vähän puolitiehen. Etualalle nousi Ronjan isän kehityskertomus, kuinka hänen sydämensä avartui. Oikeastaan isä nousi päärooliksi, ja pääroolin esittäjä oli myös saanut arvoisensa esittäjän, Kuopion teatterin Jukka Auvisen. Tämä osuus näytelmästä toimi oikein hyvin ja nostatti kyyneleitäkin silmäkulmaan.

Tässä esityksessä taisi olla mukana sekä ammattilaisia että amatöörejä. Ja hyvin meni. Ammattilaisten taito vei esitystä eteenpäin ja amatöörit pysyivät perässä. Muutama puheroolikin oli harrastelijoilla - ihmetytti miksi heille ei ollut annettu langattomia, poskeen teipattavia mikrofoneja siinä missä pääroolien esittäjille, puhe ei oikein kuulunut. Musiikkia oli paljon ja se toimi hyvin, paikalla oli nelihenkinen bändikin. Osasivat laulaa, mutta olisiko johtunut äänentoistosta, että kaikista laulunsanoista ei saanut selvää.

Tärkeimpien katsojien eli tyttöjen kommentit olivat, että olisi saanut olla jännempi. Tytöt antoivat plussaa lauluista. He antoivat arvosanan ****.

Minulta heruu nyt vain kolme tähteä, johtuen juuri dramatisoinnin ongelmista tai kenties siitä, ettei tämä tarina oikein edes ole paras teksti näyttämölle pantavaksikaan.

Väliaikatarjoiluissa olisi parantamisen varaa. Kahvia oli myymässä vain yksi tyttö ja jono oli pitkä. Pullat loppuivat heti jonon alkupäässä. Kahvi tosin oli oikein hyvää.

Försök att vara lite snällare...

2008-07-08T07:56:00.000-07:00

Konsten att vara snäll
Stefan Einhorn
Månpocket 2005

****

Tämä kirja tarttui mukaani viime syksynä Tukholmasta. Miksi ostin sen? Olin kai tullut hämärästi tietoiseksi kirjan suomennoksesta tai kirjailijasta muuten. Kirjan kansi, jossa pipariukko ja -akka pitävät toisiaan kädestä, tuskin niin kovasti houkutteli. Vai olisiko se sitten kuitenkin ollut antiraflaavuudessaan se juttu...

Kirja opettaa arkietiikkaa vastaansanomattomalla tavalla. Kun voi valita, kannattaa olla mieluummin hyvä ja kiltti toisille, asettua toisten asemaan ja pyrkiä yhteiseen hyvään. Sanaa "kiltti" - snäll - pyritään rehabilitoimaan niin, ettei se enää tarkoittaisi samalla jotenkin vähän tyhmää, tietämätöntä tai etujaan tajuamatonta. Hyvä niin, mutta onnistuuko se yhden kirjan voimalla? Olisiko olemassa toista sanaa, jossa olisi vähemmän rasitteita? Viisas, hyväntahtoinen, vastuuntuntoinen? Rakkaudestahan tässä on kyse, mutta se sana jos mikä on monelta suunnalta liian ladattu. Loppupuolella esitellään eteläafrikkalainen termi "ubuntu", jolla tarkoitetaan suunnilleen sellaista ihmisen ominaisuuksien summaa kuin antelias, vieraanvarainen, huomaavainen, myötätuntoinen..." Olisiko suomenkielen ilmauksista paras suunnilleen, että "ole ihmisiksi".

Kirjan kannessa siteerataan Expressenin kriitikkon sanoneen, että: "en bok som alla borde läsa". Totta tosiaan, tämä sopisi vaikka peruskoulun yläluokille oppikirjaksi ihmisenä olemisen etiikasta oppilaiden uskontokunnista riippumatta. Teksti on todella lukukelpoista ja sujuvaa, ei mitenkään raskasta ja puhuu kyllä painavaa asiaa. Se, mikä minua jäi elämää ja sen vaikeuksia nähneenä askarruttamaan oli, miten toimia ja vetää rajaa ääritilanteissa. Mitä on kiltteys, kun joutuu tekemisiin narsistisen ihmisen tai organisaation kanssa, joka vain käyttää hyväkseen ihmisen kiltteyttä? Tällaisen rajanvedon pohdintaa olisin kirjaan kaivannut. Tulee myös mieleen, että Einhornin lapset ovat varmaan jo isoja ja hänen arkensa rauhallista. Rajuimmat tilanteet, joissa etiikkaa käytännössä testataan ja eletään todeksi tapahtuvat lapsiperheen arjessa, kun törmätään koko ajan ihmisten ja resurssien rajallisuuteen. Tässä suhteessa kirja toi välillä mieleen kääntämäni Henri Nouwenin "Rauhantyön". Sitä työstäessäni hymyilin joskus vähän vinosti sille, että teksti oli ihanaa näkyleipää. Nouwenhan oli perheetön. Näistä syistä vain neljä tähteä, ei ihan viittä.

Einhorn toteaa, että englantilainen kirjailija ja filosofi Aldous Huxley pohti koko elämänsä, mikä o olisi tärkein neuvo ihmisille. Hän päätyi neuvomaan, että koittakaa olla vähän kiltimpiä. Niinhän se on.

Onnen maa onkin Nilsiässä

2008-07-05T07:47:00.000-07:00

Onnen maa
Nilsiän kesäteatteri
kirjoittanut Markku Pölönen, sovittanut Heikki Kuikkaniemi ja Antti Heikkinen
Ohjannut Heikki Kuikkaniemi
Nilsiä 4.7.2008 klo 19

****1/2

Nilsiän kesäteatteriin mennessä ovat odotukset korkealla eikä niihin jouduttu pettymään tälläkään kertaa. Viimekesäinen löyhä sketsisikermä tosin ei ollut paljon mistään kotoisin, mutta nyt kun tehtiin kunnon teatteria, sitä myös tehtiin kunnolla.

Markku Pölösen Onnen maa oli sovitettu nilsiäläiseen kuosiin. Kun tanssittiin, tanssittiin Halssin lavalla, ja nimeltä mainittujen ihmisten seasta löytyi varmaan paikallisille tuttuja (minulle ei). Minua jäi paljonkin askarruttamaan, miten paljon näytelmää oli sovitettu - ainakin sovitus oli onnistunut niin hyvin, ettei se tuntunut yhtään päälle liimatulta. Mahtaako alkuperäisessä näytelmässä olla vanhojen muistelemisen rakennetta? Olipa tai ei, se toimi hyvin. Elokuvassa ei tainnut olla.

Roolitus oli onnistunut erinomaisesti. Ukki ja mummi -pariskunta olivat todella aitoja, tuskinpa heidän tarvitsi kovin paljoa näytelläkään. Pitkä-Pekka oli oikein hyvä nuoren isännän roolissaan, samoin hänen emäntänsä. Ja Vertti-poika, joka kommenteillaan sekoitti aikuisten aikomukset. Pappi oli sitä luokkaa, että alkoi naurattaa heti kun ilmestyi lavalle. Shown varasti kuitenkin Heikkis-Antti, jota lienee nuoresta iästään huolimatta jo aihetta tituleerata mestariksi. Hänen humala- ja krapulanäytöksensä olivat puistattavan hienoja, samoin Tenhon rooliin kuuluva uhoaminen ja keekoilu. Antissa on nilsiäläisen teatterielämän tulevaisuus hyvinkin pitkällä tähtäimellä, kunhan ei vain maailma viekoittele poikaa pois. Vai näemmekö hänet vielä Kansallisen lavalla?

Puolisen tähteä täysistä tähdistä jää uupumaan muutaman naisroolin takia. Mikähän siinä on, että harrastajateatterissa miehet näköjään uskaltavat heittäytyä rooleihinsa rohkeammin?

Hupia luonnon helmassa

2008-07-01T11:27:00.000-07:00

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin
Siilinjärven teatteri
kirjoittanut Agapetus, ohjaus Anita Sundberg
Siilinjärvi 1.7.2008 klo 19

**

Siilinjärveläisten kesähupia, kevyttäkin kevyempää. Kaksi tähteä tulee kekseliäästä ohjauksesta, pienistä aineksista on saatu ihan toimivaa toimintaa. Kolme tähteä jää tulematta heikkojen näyttelijäsuoritusten takia.

Erityismaininta on annettava hienosta paikasta järven rannalla, ja todella komeasta männystä, jota käytettiin myös hyväksi. Myös väliaikakahvi sekä pulla ansaitsevat kehuja.

Paikallishistoriaa sydän syrjällään

2008-06-29T09:22:00.000-07:00

Patruuna
Juankosken näytelmäkerhon 50-vuotisjuhlanäytelmä
kirjoittanut ja ohjannut Matti Pajula
Juankoski 29.6.2008 klo 13

****

Juankosken ruukin patruuna murhattiin 1810. Tapahtuman taustalla oli tukala tilanne, johon ruukin patruuna oli ajanut paikalliset talonpojat. Hän oli tehnyt heidän kanssaan sopimuksia hiilen toimittamisesta ruukin tarpeisiin, mutta sopimuksen ehdot olivat osoittautuneet talonpojille liian koviksi minkä lisäksi patruuna ei ollut täyttänyt omaa osuuttaan sopimuksesta. Sanktiot ja lopulta patruunan sopimuksille asettamat lopulliset päämäärät olivat ankarat: talonpojat uhkasivat menettää maansa ja talonsa. Talonpojat olivat yrittäneet viimeiseen asti ajaa oikeuksiaan laillisesti, eräs isäntä oli käynyt peräti kolmesti kuninkaissa - siis kävellyt jalkapatikassa Juankoskelta Tukholmaan - tuloksetta. Virkatie oli hidas ja välinpitämätön. Kyläläisten mielessä alkoi viritä juoni oikeuden ottamiseksi omiin käsiin ja vihjaistiinpa tarinassa, että se oli itsensä kuninkaankin vaivihkaa ilmaisema idea. Tähän perustarinaan punoutui sitten monenlaisia ihmisten välisiä jännitteitä ja pienempiä tarinoita. Taustalla häämötti myös mm. Paavo Ruotsalaisen virittämä väkevä herätys sekä Suomen sodan kaaos.

Näytelmä on aito, mutkikas moraliteetti, ja katsojan päässä alkaa vilkas päänsisäinen neuvottelu ja tutkinta, kuinka minä olisin tuossa ja tuossa tilanteessa ajatellut ja toiminut. Mistään tyhjännauramisen ja pikkutuhmien juttujen perinteeseen kuuluvasta kesäteatterinäytelmästä ei ollut kyse, ihan muusta. Huumoria toki oli, ja suurin osa siitä meni mehevän ja sattuvan savolaisen sanankäytön piikkiin. Ja kuten hyvään historialliseen näytelmään kuuluu, tyypit ja asetelmat muistuttavat etsimättä oman aikamme vastaavia.

Kaikin tavoin kunnianhimoinen ja onnistunut esitys, taattua Pajulan tasoa. Muutamaa vähän heikompaa naisnäyttelijää lukuunottamatta erittäin hyviä, muutamia jopa loistavia näyttelijöitä. Kohdassa jossa Tauno Juvosen esittämä Påhl Pasanen kävi puhumassa kyläläisten asiaa kuninkaalle, olin vähällä nousta seisomaan ja huutaa bravo! kesken näytelmän.

Näytelmän heikkoja kohtia olivat lukuisat, joskin tarinan kannalta välttämättömät staattiset neuvottelukohtaukset, niissä toisinaan flow ja kontakti katkeilivat. Tämä ehkä oli sekä käsikirjoituksen että ohjauksen ongelma. Tämä sekä näyttelijätyön pieni epätasaisuus verottivat yhden tähden täysistä tähdistä.

Vahvan naisen juhla

2008-06-28T11:46:00.000-07:00

Maija Hapuojan 40-vuotis taiteilijajuhlakonsertti
Annamari Kähärän lauluja suomalaisten runoilijoiden teksteihin
Nilsiä 26.6.2008 klo 18

****1/2

Tämä konsertti kuului Nilsiän musiikkileirin ohjelmaan. Osallistun aikuisten laulukurssille, jossa Maija opettaa. Menin siis kuuntelemaan opettajani konserttia.
Kyllä kannatti. Maija on täydessä vedossa, vaikka täytti tänä vuonna 60 vuotta ja on siis laulanut työkseen jo 40 vuotta. Ja uutta ohjelmistoa hän vain tekee, ei mitään vanhojen legendaaristen esitysten lämmityksiä, bravo! Konsertin toinen suuri tähti oli tosiaan Anna-Mari Kähärä, joka on ihmeellinen lahjakkuus. Hänhän on viime vuosina tehnyt lauluja vaikka mille bändeille. Nämä laulut olivat vahvoja, hauskoja, surullisia ja kaikin puolin sydämeen käyviä lauluja naisen elämästä. Kunpa Maija vielä levyttäisikin nämä!

Bändi oli oikein hyvä, samoin taustalauluryhmä. Konsertti oli todella hienosti valmisteltu, ohjauskin oli ammattilaisen, Aila Lavasteen työtä. Mistä arvioni jää tähteä vajaaksi täydestä viiden tähden elämyksestä johtuu siitä, että konsertti oli turhan lyhyt, vain noin tunnin, ja toiseksi Maijan turhan tätimäisestä asusta.